6 min

Apulaisprofessori kasvattaa kotona kangasta lampaanvillasta ja sienistä – lue miksi muidenkin pitäisi

Fablehti.fi 10/20
"Nyt on hullujen ideoiden aika!" sanoo maailmalla uraa tekevä, kestävään muotiin erikoistunut apulaisprofessori Timo Rissanen. Hän kertoo, miten koronavirus vauhdittaa vaatebisneksen vääjäämätöntä muutosta.

Timo Rissanen painaa kämmenet silmiensä päälle ja hytkyy.

”Anteeksi, en pysty puhumaan tästä vielä nauramatta”, hän sanoo työpöytänsä ääressä Sydneyn teknillisessä yliopistossa (UTS). 

Rissanen on kertomassa videopuhelun välityksellä uusimmasta tutkimushankkeestaan, joka on vielä ”hullu tiedemies -vaiheessa”: hän aikoo kasvattaa sienirihmastoa lampaanvillan päälle ja pyrkii saamaan siitä uudenlaista kangasta. Työ on vasta alussa, ja Rissanen yrittää ensisijaisesti pitää rihmaston elossa niin kuin tamagotchin. 

”Niistä sienistä on saatu myös illallista”, hän sanoo ja nauraa taas.

Tänään Rissanen on luvannut kertoa, miksi kaikkien muidenkin kannattaisi nyt heittäytyä ideoimaan villisti ja kokeilemaan kreisejäkin ideoita.

 

Timo Rissanen aloitti kymmenen vuotta sitten apulaisprofessorina Parsonsin maineikkaassa muotiyliopistossa New Yorkissa. Hän oli erikoistunut kestävään muotiin ja kangashävikin vähentämiseen. 

Jossain vaiheessa Rissanen ymmärsi, ettei se riitä, koska kulutusta ja tuotantoa on yksinkertaisesti liikaa. Nykyään hän puhuu (”usein myös huudan”) isoista ja akuuteista systeemisistä ongelmista, kuten ilmastokriisistä, lajien sukupuutosta ja tuloerojen aiheuttamista haitoista, joihin tekstiiliteollisuudellakin on yhteytensä.

Rissasen kangaskokeilu on pieni mutta inspiroiva osa isompaa kuvaa, suurta ja pakottavaa vaateteollisuuden muutosta, jota koronapandemia osaltaan nyt vauhdittaa. 

Paikallisuudelle on taas kysyntää

Rissanen on työskennellyt Sydneyssä vaate- ja tekstiilialan apulaisprofessorina elokuusta alkaen. Pandemian myötä Australiassakin on herätty siihen, että vaatealan tuotantoketjut ovat riskialttiita: kun vaikkapa Kiinasta ei saadakaan materiaalia, bisnes pysähtyy herkästi. 

”Paikalliselle tuotannolle on oma sijansa. Sitä olisi myös poliitikkojen syytä pohtia.”

”Minusta ei ole tarvetta nostalgisesti haikailla, että pitäisi tuoda vanha vaatetuotanto kotimaahan takaisin. Mutta sitä olisi syytä poliitikkojenkin pohtia, miten luodaan mahdollisuuksia myös paikalliselle tuotannolle ja uudelle tekemisen kulttuurille. Sille on oma sijansa globaalin bisneksen lisäksi. Siinä on kyse osaamisesta ja työpaikoista mutta myös kulttuurista.” 

Rissanen antaa esimerkin. Yhdysvalloissa maanviljelijät ovat organisoituneet hyvin ja tuottavat yhdessä esimerkiksi lampaan ja alpakan villaa, pellavaa, hamppua ja niistä tehtyä lankaa pääasiassa käsityöharrastajille. Kun markkina on tarpeeksi iso, puhutaan miljoonien bisneksestä. 

”Kotimaassa tekemisen hinnan voi saada järkeväksi, jos saadaan paikalliset materiaalit käyttöön sen sijaan, että ne menevät hävitettäväksi. Pitäisi vain luovasti miettiä, olisiko uusia tapoja tehdä.”

Sillä lailla idea Rissasen omalle kangastutkimuksellekin syntyi.

Uusille materiaaleille on huutava tarve

Ravinnoksi käytettävien lampaiden villasta paljon päätyy myös hukkaan. Turkin puhdistus ja käsittely on kallista. 

Kun Rissanen kuuli tästä, hän alkoi pohtia, miten hukkavillaa voisi hyödyntää tekstiilissä helposti ja edullisesti ilman tarvetta kehräämiselle. Sienestä ja hukkahampusta on jo kasvatettu styroksia korvaavaa pakkausmateriaalia tuotantoon asti.

Rissanen oli kokeillut tuon materiaalin valmistamista onnistuneesti oppilaidensa kanssa Parsonsissa. Hän mietti, voisiko ympäristöä rasittavia tekstiilejä korvata hukkavillan ympärille kasvavalla sienimateriaalilla. 

Erityisesti Rissasta kiinnostaa fossiilisiin polttoaineisiin pohjautuvien materiaalien, kuten polyesterin, akryylin ja polyamidin korvaaminen. Hän sanoo, että niille on löydettävä pian korvaajia. 

”Mehän olemme vasta heräämässä mittakaavaan, kuinka paljon mikromuovia maailmalla on päätymässä meriin ja maaperään, emmekä tiedä vielä kaikkia sen vaikutuksia.”

Rissasen mukaan muovipohjaisia materiaaleja on noin 60 prosentissa maailman vaatetuotannosta.

”Niitä ei voida korvata vain yhdellä kuidulla, vaan pitäisi panostaa paikallisesti relevantteihin luonnonkuituihin. Jonkun pitäisi tutkia sitä, miten siitä voisi saada Suomessakin voittoa tekevää.”

Kynnys yhteistyölle on madaltunut

Viikon päästä videopuhelusta sienirihmasto on kuollut. Siihen oli syntynyt hometta. Rissanen epäilee olleensa kotioloissa huolimaton hygienian suhteen.

Epäonnistumisesta ei pidä lannistua, se on aina tilaisuus oppia jotain.

”Joku muu voi nyt alkaa testata tätä samaa ideaa, mutta mun puolesta pliis tehkää niin!”

Homeen hajua oli myös New Yorkista vastikään saapuneessa muuttokuormassa. Rissanen kertoo käyttäneensä monta päivää pestäkseen ja silittääkseen sukunsa vanhoja tekstiilejä, kuten mummonsa vauva-ajan nuttuja vuodelta 1923. 

”Silloin tekstiilien arvostus oli ihan erilaista. Siitä materiaalin ja työn arvostuksesta pitäisi saada kiinni uudestaan. Uskallan nimittäin ennustaa, että käytämme vaatteita myös sadan vuoden päästä.”

 

Siksi Rissanen taputtelee taas lasipurkkien pohjalle kahvinpuruja, istuttaa niihin sieniä, ja alkaa odottaa rihmastojen kasvua. Hän tietää, että kunhan alun yli pääsee, sienet lähtevät kasvamaan jossain vaiheessa hurjaa vauhtia. 

Kankaasta tulee luultavasti paksua, mutta Rissasen mukaan sitä voisi mahdollisesti ohentaa laserilla tai prässäämällä. Projekti vienee vuosia.

”Nyt kun mä tästä kerron, niin joku voi napata tämän idean, mutta mun puolesta pliis tehkää niin!” 

Rissanen on iloinen, että koronan myötä lisääntynyt digitaalisuus mahdollistaa sen, että eri alojen tutkijat ja toimijat voivat nyt olla matalammalla kynnyksellä yhteydessä toisiinsa, vaikka Instagramin kautta. 

”Mitä enemmän on kreisejä kokeiluja, sitä luultavammin voidaan saada tuloksia.”