Esko ja Jaana Hjelt Lapuan Kankureista
9 min

"Suoritimme sankaritarinan" – Pohjanmaan tekstiili-ihmeet

Fablehti.fi 9/19
Etelä-Pohjanmaalta ­löytyy kaksi ­harvinaisuutta: ­pellavatuotteisiin ­erikoistuneet sisustus­­tekstiili­tehtaat, ­jotka tekevät hyvää tulosta. Lapuan ­Kankurit ja ­J­okipiin pellava ovat löytäneet menestys­reseptinsä ­täysin ­erilaisilla ­strategioilla – ja pohjalaisella ­itsepintaisuudella.

Aaltopeltihallin viereinen tie johtaa suoraan metsään. Mutta Lapuan Kankurien tehdas- ja toimistorakennukseen sisälle astuessa tulee heti selväksi, että olemme laadukkaan lifestylebrändin päämajassa. 

Vaalealla puurekillä roikkuvat pastelliset pellavapyyhkeet kylpevät auringossa. Kaikkialla on vaaleaa, siistiä ja uudenkarheaa.

Kaunis toimitila on siksikin tärkeä, että täällä käy usein matkailijaryhmiä.

”Teollista työtä tekevä ihminen on muuttunut Suomessa niin harvinaiseksi”, yrittäjä Esko Hjelt veistelee. 

Mutta täällä Lapualla Eskon ja hänen vaimonsa Jaana Hjeltin omistama yritys vain porskuttaa. ­Lapuan Kankurit on viimeisen vuosikymmenen aikana kavunnut laadukkaiden pohjoismaisten designbrändien sarjaan. Jo puolet sen 5,5 miljoonan euron liikevaihdosta tulee ulkomailta.

Sitä voi pitää pienenä ihmeenä. Kuten suora­puheinen Esko Hjelt sanoo, ”suoritimme sankari­tarinan ja nousimme 90-luvun lamasta”.

Mikä kummallisinta, 60 kilometriä täältä etelään sijaitsee toinen pellavatuotteita valmistava tehdas, Jokipiin Pellava, joka sekin menestyy mukavasti.

Molempien yritysten tarina kertoo siitä, miksei kannata tehdä niin kuin kaikki muutkin, vaan löytää oma tapansa menestyä.

Siihen tarvitaan taitavia osaajia – ja pohjalaista sitkeyttä.

Itsepintaisen valinta: Pidä tuotanto Suomessa

”Olette nyt saapuneet maailman pienimpään märkäviimeistelylaitokseen”, Esko Hjelt esittelee tehdaskierroksen lopuksi.

Esko ja Jaana ovat esitelleet kaikki vastaan tulleet työntekijät nimeltä, kertoneet näiden ammatti­taidosta ja siitä, miten kukin on tänne päätynyt. 

Erikoisosaajia ei olekaan niin helppo löytää. ­Toista oli silloin, kun Esko astui 90-luvulla vanhempiensa perustaman yrityksen johtoon. Aluksi hän joutui irtisanomaan ihmisiä, koska seinävaate­tilaukset olivat loppuneet no, kuin seinään. Talous oli pari miljoonaa miinuksella.

Kun kassavirta saatiin ylös alihankintatöillä, työvoimaa oli hyvin saatavilla, sillä laman aikana oli irtisanottu niin moni erikoisosaaja.

Kasvun sijaan tärkeämpää on jatkuva kehittyminen.

Nyt he ovat jääneet eläkkeelle. Tehtaassa on paljon tehtäviä, joihin ei Suomessa enää kouluteta. Täytyy opettaa itse. Esimerkiksi Kaisu Karan kaltaiset loimittajat voi Suomessa laskea ehkä vain yhden käden sormilla. Loimittaja huolehtii kerralla jopa tuhansien loimenpätkien kulkemisesta rullaavan rummun päälle.

”Meidän toimintamme perustuu nopeisiin, ­pieniin toimituksiin ja laatuun. Oma tuotanto ­mahdollistaa sen”, Esko sanoo.

Hjeltit hiovat tuotantolaitoksestaan ja yrityksestään niin nykyaikaista ja toimivaa, että tuotanto voisi pyöriä Suomessa vielä monta kymmentä vuotta. 

”Haluamme olla ensisijaisesti valmistaja, joka pystyy tuottamaan uusia ajatuksia. Kasvun sijaan tärkeämpää on jatkuva kehittyminen”, Esko sanoo.

Siksi Hjeltit ovat yrittäneet toppuutella ­Kiinan ja Yhdysvaltojen markkinoille menoa, vaikka tilaus­kyselyjä on tullut. He haluavat ensin viedä ­tuotannon uudistuksia eteenpäin. 

”Haluamme toimia globaalisti, mutta pysyä ­pienenä”, Jaana sanoo.

Itsepintaisen valinta: Unohda perinteet

Vuonna 2008 Lapuan Kankurit alkoi tosissaan keskittyä omaan designiin ja tuotantoon. Se oli käänteentekevä vuosi, sillä design on yksi Lapuan Kankurien nykyisistä kulmakivistä.

Esko ja Jaana ovat olleet yhdessä yhdeksänneltä luokalta lähtien, ja opiskeluaikoina he suunnittelivat oman tekstiiliyrityksen perustamista. Molemmat ihailivat tekstiilitaiteilija Dora Jungin töitä. 

Jaana oli kiinnostunut arkkitehtuurista, ­designista ja ulkomaan markkinoista, ja tekstiili­sukuun syntynyt Esko syttyi jacquard-kudonta­koneiden ja pellavan mahdollisuuksista. (Jaana epäilee heidän vielä muuttavan eläkepäivinään Italian Pratoon, jotta Esko saisi jauhaa päivät pitkät jacquardin hienouksista eläköityneiden paikallisten kutojien kanssa.)

Vuonna 2008 aika oli viimein kypsä Dora ­Jungin tekstiileille. Ne tekivät Lapuan Kankureista tunnetun. 

Lapurien Kankurien kutomossa käy kova jyske. Kutoja Natalia Nikitina käyttää kuulosuojaimia.

”Jungin tekstiilit toivat meille näkyvyyttä, mutta tuloksen olemme tehneet pestyillä pellavatuotteilla”, Jaana Hjelt kertoo.

Suomalaisten perinnetuotteiden sijaan Hjeltit huomasivat markkinaraon keskieurooppalaisessa spa-kulttuurissa ja alkoivat valmistaa niille markkinoille korkealaatuisia pellavatuotteita.

Nykyään designtiimiin kuuluvat Eskon ja Jaanan lisäksi suunnittelija Elina Helenius ja design­manageri Sara Bengts. Vierailevia suunnittelijoita on ollut useita.

Kankureilla on ollut jo kymmenisen vuotta japanilaisia yhteistyökumppaneita, jotka tuovat suunnitteluun miljoonametropolien perspektiiviä. Esko taas opettaa aasialaisia soutamaan Lapuanjoen varrella.

Itsepintaisen valinta: Tee pientä

Auto matelee Lapualta Jokipiihin. Edessä on ­traktori, sivuilla avaria peltoja, siellä täällä nurkista romahaneita aittoja. Etelä-Pohjanmaalla ei ole koskaan ollut kartanoita, vaan talonpoikaistaloja, oman aikansa pk-yrityksiä.

Tie vie Jalasjoen rantaan Jokipiihin Jalasjärvelle, jota paikalliset eivät suostu kutsumaan Kurikaksi, vaikka sitä se nykyään on.

Timo ja Markku Laurilan isoisä perusti tänne sahan ja myllyn vuonna 1920. 1950-luvulla siirryttiin pellavakankaisiin. Komealla punatiilisellä tehdas­alueella seisoo vielä vanhoja punamultaisia ­aittojakin.

Serkuksista toimitusjohtaja Timo on ollut perheyrityksen palveluksessa jo 30 vuotta, Markku parikymmentä. 

”Isämme jättivät meille hyvän perinnön, mutta jos tekisimme edelleen samaa kuin he, yritystä ei olisi enää olemassa”, Jokipiin Pellavan tuotannosta vastaava Markku Laurila sanoo.

Usein parhaat ajatukset syntyvät hupenevan tilin edessä. Viisi vuotta sitten Laurilat vaihtoivat strategiaa, jättivät kuluttajamyynnin kokonaan ja alkoivat keskittyä liike- ja henkilöstölahjojen tekemiseen.

Niitä he tekevät pienimmillään 100 ­tuotteen ­erissä. Kahta samanlaista tilausta ei ole. Työntekijöitä on 27.

Se on kovahermoisen hommaa, mutta tuotti vuonna 2018 jo yli 3 miljoonan euron liikevaihdon 18 prosentin voitolla.

Itsepintaisen valinta: Rakenna muutaman ihmisen varaan

Markku Laurila ohjaa meidät jyskyttävän kutomon läpi pieneen lasikylkiseen huoneeseen, tehtaan hermokeskukseen. 

”Täällä on tämä meidän multitalentti-Antti”, Markku Laurila esittelee.

Antti Alalammi on Jokipiin Pellavan malli­mestari ja laitosmies, insinööri, jonka mallintaa digitaalisesti jokaisen täällä suunnitellun designin. Niitä on noin 500 erilaista vuodessa, eli 2,5 per työpäivä. 

Myyjät ja asiakkaat saattavat lähetellä ­Antille melkein mitä vain materiaalia paperille raapustellusta logosta erilaisiin valokuviin. Antti ­suunnittelee niiden pohjalta kankaan ja tuotteen. Parhaimmillaan tilaus on jo samana päivänä ­tuotannossa.

Antti esittelee kansiopinoja huoneensa pöydällä: niihin on kerätty tiedot jokaisesta täällä kudotusta kankaasta ja tuotteesta. Musta-harmaa Kolin maisema -pyyhe Pohjois-Karjalan osuuskaupalle. Vaaleanharmaa palopeitteen pussi pallologokuviolla Lappeenrannan energialle. Vihreä kukkakuvioinen keittiöpyyhe Keravan kaupungille.

Paras myyntivalttimme ja ytimemme on siinä, että teemme Suomessa.

Mitä jos Antti on kipeä?

”Antti ei onneksi ole koskaan kipeä”, Markku Laurila sanoo ja naurahtaa.

”Pienessä erikoisalan yrityksessä uhkakuva on tietysti aina se, ettemme pysty ylläpitämään varamiesjärjestelmää. Meillä on monta työtä ja työntekijää, joita olisi vaikea korvata.”

Sellaista työtä tekee esimerkiksi Pirjo Tekoniemi, joka viikkaa ja pakkaa lähes kaikki täältä lähtevät tuotteet huolellisesti lahja­pakkauksiin, sujauttaa mukaan mitä vain asiakkaat toivovat saippuoista viinipulloihin. 

Lahjapakkauksia lähtee 65 000 vuodessa. ­Kaikkien tulee näyttää kauniilta.

Itsepintaisen valinta: Anna ­myyjän suunnitella

Jotta tuotanto pyörii, Jokipiissä on nähty ­vaivaa, ­jotta ketju kulkee saumattomasti myynnin, pääkonttorin ja tuotannon välillä.

Jokipiin Pellavalla on kuusi myyjää, jotka työskentelevät itsenäisesti ympäri Suomea ja käyvät vain noin kerran vuodessa Jokipiissä pääkonttorilla.

Jokainen myyjä menee asiakkaan luokse valmiin suunnitelman kanssa. Myyjien päällikkö 

­Mika ­Sahi­kallio on onneksi myös graafikko. Näin tuotantoketju pysyy nopeana.

”Myynti on meille kaiken a ja o”, Timo sanoo.

Tuotanto on joka vuosi yhä kalliimpaa, kun kulut kasvavat. Yksi kudontakonekin on aina parinsadan tuhannen euron satsaus. 

Joskus Laurilat ovat miettineet, voisiko tuotanto olla jossain muualla kuin täällä lapsuuden piha­piirissä peltojen ja metsien keskellä.

”Ulkomailla ei, koska paras myyntivalttimme ja ytimemme on siinä, että teemme Suomessa. Muualla Suomessa – miksipä ei”, Timo sanoo.

Mutta sitten he ovat aina kysyneet itseltään, onko siitä haittaa, että tuotanto on Jokipiissä.

He ovat tulleet siihen tulokseen, että ei.

”Ei muuallakaan päin Suomea mitään osaamiskeskittymää ole”, Markku sanoo.

Ikkunasta näkee, että tuotannon työntekijät ovat tältä päivältä lähdössä kotiin. Yksi kulkee riippu­sillan yli muutaman sadan metrin päähän kotiinsa.